Sokrates ja Aristoteles päättelivät aikoinaan, että rakkaus on jonkin sellaisen haluamista, mitä itsellään ei ole, ja jos tämän jonkin jo omistaa, halutaan pitää se itsellään jatkossakin. He uskoivat myös, että rakkaus kohdistuu kauneuteen ja hyvyyteen, joten jos Erokselta puuttuu kaunista ja hyvää on rakkaus vuorostaan rumaa ja pahaa, kauniin haluamista.

Eli rakkaus on rumaa?

Tämä väite lienee totta, sillä ihmisellä on taipumus etsiä kumppanistaan piirteitä, joita itseltään uupuu. Niin sanotusti luoda itsestään kokonainen. Toisin sanoen ihminen on itsekäs.
Rakkaus on myös tämän näkökulman mukaan yksipuolista, sillä ruma haluaa kaunista kun taas kaunis ei halua rumaa. Kaunis ei siis kykene rakastamaan, sillä hänellä on jo kauneutta ja hyvyyttä eikä täten tarvitse mitään.
Kerrotaankin, että Eros on ruman ja kauniin välimuoto, kuolematon ja kuolevainen, ei ihminen muttei jumalakaan. Mutta kykeneekö ruman ja kauniin välimuodot todella rakastua vai kohdistuuko ruman ihmisen rakkaus kauniisiin jumaliin?
On myös selitetty, että rakkaus on puhtaasti kuolemattomuuden tavoittelua, ja tässä tapauksessa kuolemattomuudella tarkoitetaan jälkeläisten siittämistä.

Oheiset näkemykset luovatkin kiinnostavaa pohjaa rakkauden todelliselle alkuperälle ja tarkoitukselle. Kenties rakkaus ei olekaan niin kaunista kun sen uskoisi olevan.