Only this moment holds us together ---- deep down inside I know our love will die.

Rakkaus on hetkellistä, todetaan mm. oheisissa Röyksoppin kappaleen Only this moment lyriikoissa. Niin, onhan se kuultu, että rakkauden alkuhuuma on vain sitä huumaa, hetkellistä, katoavaa euforiaa. Miksi rakkaus siis katoaa?

Ei se katoakaan, se muuttaa muotoaan. Kun rakkaasta kumppanista tiedetään jo kaikki; kiinnostukset, musiikkimaku, lempiruoka, kosketustapa, nauru, itku, kävelytyyli jne. se jännittävä huuma katoaa. Toisessa ei enää ole mitään mystistä. Tässä vaiheessa usein koetaan suhteen kuolleen, menettäneen hohtonsa, vaikka tosiasiassa tällöin suhde on saavuttanut huippunsa; tullut pisteeseen, jossa toinen tunnetaan lähestulkoon läpikotaisin ja koetaan turvallisena, melkein kuin perheenjäsenenä. Mutta sehän on vain hyvä asia, vai?

Nykyisessä länsimaisessa elämäntyylissä seurustellaan useamman ihmisen kanssa ennen asettumista aloilleen. Jotkut taas eivät asetu ollenkaan. Kuitenkin he, jotka tähtäävät perhe-elämään, ovat siihen valmiita vasta n. 30 ikävuoden tienoilla. Tästä voisi päätellä, että useat sitä nuoremmat ovat yksinkertaisesti vain liian kokemattomia ja itsenäisiä vakiintumaan kenenkään kanssa vaikka sopiva kumppani olisi tielle astellutkin. Parisuhteita harrastetaan avoimin mielin, ja vaikka sitä kukaan ei halua kuullakaan, tiedetään, että suhde päättyy joskus.

Only this moment holds us together ---- deep down inside I know our love will survive.

... VAIKKA tuleekin päiviä, jolloin uskotaan rakkauden kestävän, suhteen jatkuvan. Tässä mielessä ihminen onkin masokisti. Hänen mielensä ei osaa päättää mitä tehdä ja tilanteet ja tunteet aaltoilevat jatkuvasti. Hyvinä hetkinä elää maailman onnellisimmassa tilassa eikä usko minkään esteen olevan ylittämätön parisuhteen kannalta, ja toisinaan taas tietää suhteen päättyvän.

Yleisin syy suhteen päättymiseen on halu ja usko löytää joku toinen, joku itselleen sopivampi, uusi ja jännittävä. Toisin sanoen ihminen joko ei ole valmis vakiintumaan tai sitten hän ei vain koe senhetkisen ihmisen olevan hänelle se oikea. Mutta miksi ihminen ei ole valmis vakiintumaan nuorena? Tuleeko se oikea koskaan vastaan vai kyllästyykö ihminen lopulta vain etsimään, päätyen yhteen henkilön kanssa, jonka seurassa kykenee elämään ja josta välittää? Miksi muuten ihmisillä olisi taipumus vakiintua suurinpiirtein samaan ikävuoteen mennessä, jolloin on jo koettu paljon suhderintamalla?

Sokrates ja Aristoteles päättelivät aikoinaan, että rakkaus on jonkin sellaisen haluamista, mitä itsellään ei ole, ja jos tämän jonkin jo omistaa, halutaan pitää se itsellään jatkossakin. He uskoivat myös, että rakkaus kohdistuu kauneuteen ja hyvyyteen, joten jos Erokselta puuttuu kaunista ja hyvää on rakkaus vuorostaan rumaa ja pahaa, kauniin haluamista.

Eli rakkaus on rumaa?

Tämä väite lienee totta, sillä ihmisellä on taipumus etsiä kumppanistaan piirteitä, joita itseltään uupuu. Niin sanotusti luoda itsestään kokonainen. Toisin sanoen ihminen on itsekäs.
Rakkaus on myös tämän näkökulman mukaan yksipuolista, sillä ruma haluaa kaunista kun taas kaunis ei halua rumaa. Kaunis ei siis kykene rakastamaan, sillä hänellä on jo kauneutta ja hyvyyttä eikä täten tarvitse mitään.
Kerrotaankin, että Eros on ruman ja kauniin välimuoto, kuolematon ja kuolevainen, ei ihminen muttei jumalakaan. Mutta kykeneekö ruman ja kauniin välimuodot todella rakastua vai kohdistuuko ruman ihmisen rakkaus kauniisiin jumaliin?
On myös selitetty, että rakkaus on puhtaasti kuolemattomuuden tavoittelua, ja tässä tapauksessa kuolemattomuudella tarkoitetaan jälkeläisten siittämistä.

Oheiset näkemykset luovatkin kiinnostavaa pohjaa rakkauden todelliselle alkuperälle ja tarkoitukselle. Kenties rakkaus ei olekaan niin kaunista kun sen uskoisi olevan.